Kyykky voittaa istumisen

Seitsemäs säe on asento: dèngzi bù zuò dūn qǐlái — anna vanhanaikaiselle guanzhongilaiselle syöjälle jakkara, hän menee sen viereen kyykkyyn. Kuva on mies, jonka kantapäät ovat tiukasti maassa, kulho molempien kämmenten varassa, syömäpuikot lentäen, täysin vakaana ja täysin kiirehtimättä. Vierailijan silmissä se on akrobatiaa; tasankoa viljelleelle sukupolvelle se oli vain tapa, jolla keho lepää työnteon jälkeen.

Täysi kyykky on peltotyön ergonominen perintö — ei huonekaluja, ei järjestelyjä, istu hetkessä ja nouse hetkessä. Se piti polvet ja nilkat notkeina koko työiän ajan (notkeuden, jonka tuoleilla kasvaneet aikuiset ovat useimmiten menettäneet — siksi matkailijoiden on niin vaikea pysyä siinä). Täpötäydessä nuudeliliikkeessä kyykky ratkaisi myös tilakysymyksen: penkit täyttyivät ensin, kynnys oli aina vapaana, ja käsissä pidetty kuuma kulho jäähtyi hitaammin kuin pöytään asetettu.

Loput hoiti kulttuuri: kyykkyyn asettuminen liikkeen edessä luettiin rentouteksi ja ruokahaluki — julkiseksi kohteliaisuudeksi keittiötä kohtaan.

Kyykky elää yhä luonnontilassaan: keskipäivällä vanhojen nuudeliliikkeiden edessä ja torien ruokakojuissa — silmäile reunakiveä lounasaikaan, niin löydät lähes aina vakioasiakkaan klassisessa asennossa, kulho käsissään. Se on vanhemman polven asento: ajattele maakunnan työmiehiä ja eläkeläisiä, ei opiskelijoita.

Kuvaan kuuluva verbi on dié (咥) — Shaanxin murteen sana syömiselle täydestä sydämestä. Kuulet sen hyväksyvässä sävyssä (”zǒu, dié yī wǎn!” — mennään, kaadetaan kulho!) ja näet sen selitettynä Shaanxin murrekorteissamme. Käytä sitä kerran nuudelitiskillä, ja annos annetaan runsaana; se on ennemmin havaittu sääntö kuin taikausko.

Kahdeksas ja viimeinen säe on äänekkäin: ooppera, joka ei niinkään laula kuin karjuu. Jatka kohti Qinqiangia, huudettua oopperaa tai palaa kahdeksan erikoisuuden katsaukseen.